Armas murhe

New York, NY. Vihdoin kotona! En tiedä mikä ja milloin on aivoissani muljahtanut kun suhtaudun yhteen kaupunkiin kaikista mahdollisista näin suurella kaipauksella. Paikkaan joka ei ole ollenkaan murheeton ja joka on täynnä kummallisuuksia. Kotiin oli kiva tulla. Olin sitä kaivannut.

Aikaisemmista visiiteistä poiketen ja matkan luonteesta johtuen hallussa on nyt auto. NYC:ssä tuiki tarpeeton ja usein varsin hankala kapistus. Suurikin kaupunki saadaan tukkoon autoilla, niin tämäkin. Metro on kaupunkilaisen kulkuväline.

Suurin autoilijan riesa ovat pysäköintijärjestelyt. Paikallisetkaan eivät aina tunnu niitä ymmärtävän. Pitää ottaa huomioon lukuisat opastekyltit, palopostit, autotallit, kirkot, kadunpuhdistuspäivät ja pysäköintiautomaatit. Kinkkisintä on se, että kaikki pysäköintimääräykset vaihtuvat kortteleittain. Jokainen uusi kortteli on uusi haaste.

Aito asia

Philadelphia, PA. Tarkkana pitää olla, myös valtion perustamispuuhissa. Ehkä myös matkustamisessakin. Edellisen päivän sähläily jatkui jo toista päivää. Tarkoitus oli siis löytää Yhdysvaltojen perustamisasiakirja Philadelphiasta. Ei Washingtonista, missä se sijaitsee.

Yhdysvallat todellakin perustettiin Philadelphiassa, paperityötä myöten. Jäljellä tuosta työstä on museoitu pihapiiri taloineen. Kaupunki päästää kiinnostuneen mieluusti tutustumaan tuohon merkittävään ympäristöön.

Ilmaiset liput ja varsin pienet turvatoimet haiskahtavat. Liian helppoa. Väkevä-äänisen oppaan ennakkopuheessa paljastuu syy. Yhtä tuolia lukuunottamatta paikan kalusteet ovat vanhoja mutteivät alkuperäisiä - kirppareilta haalittuja. Taloista on uudellenrakennettu leijonanosa. Mitenköhän vitriineissä olevat vanhat sopimusluonnokset? Minkähän maan ylijäämää ne ovat?

Kiireessä tehty

Lancaster, PA. Toisinaan asiat ovat hukassa. Isotkin asiat. Päivän tehtävänä oli siirtyä Washingtonista Philadelphiaan ja matkalla löytää Harrisburgin epäonninen ydinvoimala sekä Amish-ihmiset. Kyse ei ollut mistään nuppineuloista eikä nappikaupasta.

Laiskottelu ennakkosuunnittelussa ja myöhäinen ajankohta johti siihen, ettei mahtavaa sähköntuotantolaistosta löytynyt hurmaavasta kaupungista. Ei löytynyt ihan liepeiltäkään. Ei löytynyt ollenkaan. Ruuhka-aikana voi löytää korkeintaan tien töistä kotiin. Albaquerquen atomivoimamuseostakaan ei tajunnut ostaa geiger-mittaria.

Amishit ovat pienempiä kuin voimala, mutta runsaslukuisempia. Valitettavasti hämärä laskeutui Lancasterin pikkukaupunkiin samalla kuin se laskeutui muuallekin Yhdysvaltoihin. Pimeässä pirteät ja energiset Amishit olivat hitaalle kameralle aivan liian haastava tehtävä. Mallikkaasti kennolle tallentui vain lehmä. Voiko sanoa Amish-lehmä?

Vietnam revisited

Washington, DC. Olen joskus sanonut olleeni sota-ajan lapsi. Elämäni kahdeksaa ensimmäistä vuotta varjosti kaukana sodittu Vietnamin sota. Silloisessa poliittisesti tiedostavassa Suomessa tuolle kaukaiselle sodalle syntyi suuri painoarvo. Vietnamin sota, kylmä sota ja Euroopan terrorismi tekivät minusta sota-ajan lapsen. Omassa mielessäni.

Washingtonin kaupunki on yhdistelmä valtaa, rahaa sekä menneisyyttä. Valoisaan aikaan kadulla vilisee paljon hyvin puketuneita ihmisiä. Kaikilla kiire ja missio, asema ja fokus. Pukumiesten ja -naisten allot vyöryvät vanhojen ja arvokkaiden talojen välissä. Kaupunki on myös tulvillaan kaikenlaisia muistomerkkejä. Kuuluisien valtiomiesten, osavaltioiden ja menneiden sotien.

Yksi vaikuttavimmista on Vietnamin sodan kaatuneiden muistomerkki. Maahan upotetut marmoripaadet, joihin on kaiverrettu sodassa kaatuneiden 58 159 sotilaan nimet. Vaikka omaisten välitön suru ja paikan hartaus hiljentää, käy myös mielessä ajatus millaisella paadella Vietnamissa muistetaan niitä sodan 2,5 miljoonaa kaatunutta sotilasta ja siviiliä. Riittääkö siihen marmoria?

Ooh ja aah

Wilmington, NC. Itärannikolle leimallista on historia. Kun vertaa länsirannikkoon, kaikki sivilisaation merkit huutavat vanhuuttaan idässä. Länsirannikolla vanha talo on 1800-luvun loppupuolelta, idässä talo on rakennettu 1700-luvulla. Lännessä katuja koristaa muovi, idässä valurauta.

Yksi yhdistävä tekijä kuitenkin on, runsas luonto. Lännestä itään voi nauttia amerikkalaisen luonnon ihmeistä, niitä suuremmin etsimättä. Ainakin suomalaisen silmin katsottuna, jokaisen tienmutkan takana voi vaania seuraava ooh tai aah.

Kalliot, aavikot ja sademetsät sekä tyrskyävät valtameret ovat oma lukunsa. Niiden suuruutta ja monimuotoisuutta voisi taivastella varmasti loputtomiin. Suurempia yllätyksiä ovat kuitenkin järjestäneet villieläimet. Suhteellisen tavallinen näky on taivaalla liitävä haukkaparvi. Toisinaan kyse voi olla meri- tai kondorikotkasta. Orava yhdysvalloisa on kuin citykani Helsingissä. Vastaan voi lönkytellä karhu ja susi. Toinen luonnopuistossa öisellä vessamatkalla, toinen moottoritien laitaa. Puhumattakaan mahtavista, kymmensenttisistä monarkkiperhosista jotka saapuvat koristamaan itärannikon jo puhjennutta ruskaa.

Vastaantulijoiden kaistalta

Myrtle Beach, SC. 800 kilometriä päivässä. Ei paha kun ottaa huomioon pakolliset pysähdykset sekä maisemien taivastelut. Matkailu itärannikolla kärsii länsirannikon kuhnailusta. Aikaa tänne jäi vähemmän.

Matkalla Floridasta Georgian kautta South Carolinaan tulee vastaan toinen toistaan käsittämättömämpiä maisemia ja tienkäyttäjiä. Amerikkalaiset kulkevat pitkiäkin matkoja, ristiin rastiin. Maasto vaihtuu vuoristosta suohon ja aavikkoon. Välillä mennään tietä, välillä alla kulkee tie, välillä yllä neljä. Autot ja bensa ovat halpoja ja maa iso. Mukana kulkee kaikki tarpeellinen, autot ovat isoja.

Autolla voi kuljettaa ihan mitä vain. Amerikkalainen on varsin kekseliäs pakatessaan autoaan. Vastaan on tullut toki paljon klassisia asuntovaunuja ja veneitä. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin saada vastaansa auto jonka lavalla köllöttää kymmeniä ostoskärryjä. Tai miten olisi rekan nuppi (siis rekka ilman perävaunua) jonka päälle on pinottu neljä samanlaista rekan nuppia. Puhumattakaan omasta suosikista, autosta jonka päällä rötkötti lentokone.

Tauko

Ormond Beach, FL. Roadtrippailu voi käydä raskaaksi ajan myötä. Kun miltei joka päivä vaihtaa paikkakuntaa ja majoitusta, etsii ruokakaupan ja tutustuu nähtävyyksiin, kuvaa ja tallettaa kuvansa, tekemistä riittää pimeään iltaan. Sitten taas aamulla auton pakkaus, eteenpäin ja sama rumba uudestaan.

Pakollinen huilauspaussi tuli aiheelliseksi Floridassa. Syksystä kylmenevän Yhdysvaltojen miltei aina lämmin nurkkaus veti puoleensa. Osavaltion satojen mailien hiekkarantatarjonnasta valinta osui Ormond Beachiin. Daytona Beachin lähinaapuri eli selvästi sesonkinsa viime metrejä. Paikallinen moottoripyörätapahtuma täytti kaupungin majoituspaikat ja rannat vielä kerran ennen talvea.

Kuuden matkaviikon ensimmäinen auringonotto ja valtameriuiskentelu teki terää. Harley Davidsonien loputtomaan murinaan ja valtameren kohinaan ehti tottua. Nyt nahka punottaa hellänä ja energiaa riittää ainakin loppumatkaan. Loppu...? Ei kai vielä?

Lyhyesti

Tallahassee, FL. Ensikosketus Floridaan meni Tallahasseessa mahdottoman mönkään. Homeinen huone, erinomaisen tyly henkilökunta, kaikki kelvot kahvilat puomien tai aitojen takana. Ei siitä sen enempää.

Roadtripissä on hienoa se, että epämiellyttävät kokemukset voi aina jättää taakseen. Aina riittää tietä edessäpäin. Aina tulee uusi kylä, kaupunki, tienristeys. Aina uusi mahdollisuus löytää ja kokea. Unohtaakin.

Eteenpäin!

Vain pieni sade

Neljä vuotta hurrikaani Katrinan jälkeen New Orleans on miltei ennallaan. Turistit ovat palanneet ja talot korjattu paremmiksi kuin ennen. Kauppa käy ja musiikki soi. Pelot kaupungin kuolemasta olivat liioiteltuja. New Orleansia ei pyyhittykään pois kartalta.

Suloisen vanhan kaupungin ulkopuolelle jos uskaltaa katsomaan on totuus happaman toisenlainen. Kaupungin reunalla, merenpinnan alapuolella, Katrinassa tuhoutuneista taloista puolet on vielä asuttamattomia. Joka viides on todellisessa romahtamisen vaarassa. Köyhä, musta enemmistö asuu tuolla.

Muutaman tunnin sateen jälkeen laitakaupunki täyttyy suunnattomista lätäköistä. Niin suurista ja syvistä, että pelkää auton niihin sammuvan. Viemärijärjestelmää ei ilmeisesti ole tai se on täysin toimimaton. Ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta rakentaa patoja ja viemäreitä eikä korottaa maata ovat vaarassa pyyhkiytyä pois New Orleansin kartalta.

Asennetta!

Memphis, TN. Elvis on asia johon törmää Memphisissä jatkuvasti. Kaunis kaupunki, ystävälliset ja avoimet ihmiset sekä Yhdysvaltain ehkä pahimmat rikollisongelmat jäävät taustalle helposti. On kuin olisi vain yksi, kuningas.

Parasta Memphisissä on kuitenkin Sun levy-yhtiö. Tuolla levymerkillä ovat aloittaneet Elviksen lisäksi myös Carl Perkins, Johnny Cash, Jerry Lee Lewis ja B.B. King. Levy-yhtiöllä ja sen perustajalla Sam Phillipsillä oli merkittävä osansa rock-musiikin synnyssä.

Legendaarisen levy-yhtiön vielä legendaarisempaan studioon tutustumisesta puuttuu museomaisuus. Kaikki on ennallaan, epäjärjestys on autenttista. Kolhut ja lika peräisin ties kuinka kaukaa historiasta. Yhä toimivassa studiossa koskeakin saa. Sam Phillipsin alkuperäisen mikrofonin kanssa voi poseerata kuvissa, kunhan sen tekee asenteella.

Painajainen Elm Streetillä

Dallas, TX. Roadtripin suunnitteluvaiheessa oli muutamia pakollisia paikkoja. Sellaisia joissa käytäisiin vaikka väkisin. Dallasiin meno tuntui hetkittäin väkisin menolta. Pitkä ajomatka puuduttaa ja pimeässä vielä enemmän. Dallasiin kuitenkin piti mennä.

Miltei päivälleen neljä vuotta ennen syntymääni tapahtunut John F. Kennedyn salamurha on kutkuttanut mieltä. 60- ja 70-lukujen väkivaltainen ajanjakso jotenkin tuntui alkaneen tuosta. Nyt olisi se täydellinen mahdollisuus käydä murhapaikalla. Samalla antaa alitajunnalleen lisää mutusteltavaa.

Kaupunkiin tullessa Dealey Plaza ja Elm Street tupsahtivat kuin varkain eteen. Plaza oli pieni, mutta muuten juuri kuin sen olin ajatellut. Kirjavaraston talo löytyi myös. Talon kuudenteen kerrokseen, siihen mistä sala-ampuja iski, on perustettu John F. Kennedyn Museo. Museo ei ollut matkan arvoinen. Läsnäolo tapahtumapaikalla sitäkin arvokkaampaa. Mieli sai sitä mitä oli tullut hakemaankin. Varmuutta ja epävarmuutta. Mitä muuta Dallasissa oli? Ei aavistustakaan.

Little Boy ja Fat Man

Albuquerque, NM. Kahdesta pahasta pitää valita. The National Museum of Nuclear Science & History kuulostaa houkuttelevalta. American International Rattlesnake Museum on sekin kieltämättä mielenkiintoinen. Ydinaseissa on tenhoa enemmän. Sinne siis.

Ydinvoimamuseo toivottaa vieraansa tervetulleeksi varsin suorasukaisesti. Pihalla törröttävät laukaisuvalmiina kaksi ydinrakettia. Taitavat olla ytimettömiä, mutta viesti on selvä: täällä ei kainostella.

Museo ei todellakaan kainostele. Se opettaa tiedettä, taustoja ja syitä ydinpommin keksimiselle, pudottamiselle ja uusien valmistamiselle. Kainostelemattomuus löytää huippunsa Pearl Harbor -osaston jälkeen. Nurkan takaa paljastuvat Japaniin pudotettujen pommien kopiot ja niiden eteen sijoitettu mukava pehmustettu penkki. Mukavahan tuossa on massatuhoaseita ihailla. Vaikka pidempäänkin.

Lintu vai kala?

Petrified Forest, AZ Länsirannikolla oli lukemattomia taivastelun aiheita tarjota halukkaalle. Rannikolta poistuminen muutti tarjonnan niukemmaksi. Toisaalta paljon on myös tullut nähtyä. Hätkäyttääkö siis enää mikään. Amerikan ihmemaan maine on vaakalaudalla.

Eipäs olekaan, Petrified Forest takaa sen. Laakso on laaja ja sotkuinen. Se on sotkettu klapeilla, siis puuklapeilla. Niitä on sikin sokin ympäriinsä. Tarkemmin katsoen ne eivät ole puita, vaan puita lahjakkaasti imitoivia kiviä. Kivikunnan jäljittelijä oli kolme miljoonaa vuotta sitten ihan oikea puu, mutta tulviva laakso ja vulkaaninen tuhka muuttivat sen kiveksi.

Jotta amerikan ihme olisi täydellinen on alueella hirsitalo joka on rakennettu kyseisistä kivihaloista. Aikamoista showta? Ei, sen ovat rakentaneet intiaanit vuonna 900. Kyllä hiljaiseksi vetää. Seuraavaa yllätystä odotellessa.

Hiekkakivilinna

Canyon De Chelly, AZ. Intiaaneilla oli satoja vuosia sitten tapana rakentaa asuinsijansa kallionkoloihin, korkealle vuorenseinämään. Tapa kuulostaa järkevältä kun ajattelee turvallisuutta. Rakennukset valmistettiin hiekkakivisestä kalliosta louhituilla kivillä ja Adobe-harkoilla.

Rakennukset ovat kestäneet aikaa hyvin ja niitä löytyy useista paikoista ympäri Navajo Nationia. Uteliaan harmi on, ettei alueisiin pääse tutustumaan. Navajot ovat rajanneet omat pyhät alueensa turisteilta ja rakennukset sijaitsevat juuri noilla alueilla.

Canyon De Chellyssä tuohon sääntöön on poikkeus. Jos jaksaa kiivetä jyrkkää rinnettä alas kanjonin pohjalle, pääsee tutkailemaan varsin läheltä White House -raunioita. Puolentoista mailin patikoinnin jälkeen eteen ilmestyy korkealle kallionseinämään rakennettu nippu pieniä taloja, jotka ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin raunioksi. Ylöskiipeämisen puuskutuskaan ei himmennä komeata näkymää.

Kuva vuorista

Monument Valley, UT. Four Corners on neljän osavaltion (Arizona, Utah, Colorado ja New Mexico) alueella sijaitseva intiaanivaltio. Pääosin alueella asuu Navajoita, mutta myös Hopi-intiaanien oma valtio sijaitsee tuolla. Alue jonka intiaanit saivat pitää on isolta osaltaan hiekkaerämaata. Monument Valleyssä, Etelä Utahissa, aavikkomaiseman rikkovat hauskat kulmikkaat vuoret.

John Wayne oli valkokankaan lännensankari. Näytteli Wayne paljon muutakin, mutta tuo pölyisten aavikkojen lännenmies on jäänyt vahvasti ihmisten mieleen. Suurin osa juuri noista lännenelokuvista filmattiin Four Cornersin aavikoilla ja erityisesti Monument Valleyssä. Tuo maisema on yhä ennallaan. Näyttelijän voisi helposti kuvitella kävelevän kuvauspäivän jälkeen drinkkilasi kädessä hotellille.

Erityistä herkkua elokuvafriikki saa Olaf-myrskyltä. Meksikon luoteiskulmassa syntynyt myrsky jatkoi kulkuaan ja sai Utahin hiekkaerämaat sekaisin. Hiekkamyrskyn keskellä elokuvamaisemaan tutustuminen ei ole järkevää. Näkyvyys kun oli kolmen metrin luokkaa. Tunnelma oli kuitenkin lännenelokuvamainen, siristelevin silmin ja rahisevin hampain. Valokuvat utuisia ja tarunomaisia, vuorista ei ole nähtävissä mitään. Miten muuten Cowboyt puhdistivat korvansa hiekasta?

Postikortti

Tuba City, AR. Kuusi miljoonaa vuotta vanha Grand Canyon löydettiin eurooppalaisten toimesta 1540. Intiaanit olivat toki asuttaneet paikkaa jo sukupolvien ajan. García López de Cárdenasin löydön jälkeen ihmisten kiinnostus kanjonia kohtaan on kiihtynyt tasaiseen tahtiin tähän päivään asti. Siihen käy tutustumassa jopa viisi miljoonaa ihmistä vuodessa. Intiaanipolot ajettiin täältäkin pois.

Ikivanha geologinen muodostelma onkin kokonsa ja ainutlaatuisuutensa vuoksi takuuvarma myyntihitti. Mittasuhteet mykistävät. Näköalareitin laidalla, muutaman metrin päässä, alkaa kilometrin pudotus alaspäin. Jossain vieläkin alempana kulkee suuri Colorado joki, joka ylhäältä katsoen on häviävän ohut vana vettä. Lisää ihmeteltävää saa kun yrittää löytää horisontista kohtaa jossa kanjoni loppuisi. Sitä ei silmin voi havaita, muodostelmalla kun on pituutta 446 kilometriä.

Miten sitten kuvata jotain näin tuttua ja kuuluisaa? Väistää kliseetä ja yrittää löytää jotain uutta särmikästä. Ei nyt ainakaan auringonlaskua... Hitto, lipesin. Kaikki kliseet näyttävät postikortilta ja löytyvät muistikortilta.

Vapaus olla

Williams, AZ. Poistuminen Las Vegasista tuntui vajaan viikon jälkeen varsin tarpeelliselta, suorastaan pakolliselta. Kaikessa runsaudessaan kaupunki pakottaa vieraansa viihtymään tarkkaan suunnitellun mallin mukaan. Vapaus tehdä valintoja puuttui.

Matkalla kohti Grand Canyonia ei voi olla huomaamatta satoja moottoripyörällä liikkuvia matkaajia. Baikkeri on kulkupelillään jo tehnyt valinnan eikä varmastikaan tyydy valmiiseen. Vapaus valita mikä tahansa tie ajettavaksi, liitää asvaltin yllä, antaa auringon ruskettaa ja tuulen tuivertaa. Mahtavaa.

Havahduin ajatuksistani Rosie's Den -kuppilan pihalta, moottoritien laidalta. Ohi päristelevä pyöräletka matkaa kohti Hoover-patoa. Harley Davidsonien oma omituinen jyrinä jää hetkeksi kellumaan korviini, ennen kuin katoaa horisonttiin. Toisen vapautta myhäillessä on hyvä olla. Joskus vielä minäkin.

Sankariainesta

Death Valley, CA. Jos jokin Yhdysvaltain lukemattomista luonnopuistoista on tehnyt pieneen lapseen 70-luvulla vaikutuksen niin Death Valley oli juuri se. Tenhoavan niminen, maailman kuumimmaksi paikaksi (virheellisesti) väitetty puisto oli jännittävyydessään Tarzanin viidakon tasoa.

Kuten yleensä lapsuuden muistojen kanssa ei Death Valleykään ollut sitä mitä kuvittelin. Laakso oli kaikin tavoin vaikuttavampi. Mennen tullen isompi ja kuumempi kuin olin kuvitellut. Kaiken kaikkiaan kaunis paikka. Kuolleiden eläinten luurangot puuttuivat ja kalkkarokäärmeet lymyilivät viileissä varjopaikoissa.

Viimeistään suolajärvi Bad Water Basinin (85 metriä merenpinnan alla) kohdalla annoin lapsuuden kuvitelmieni levätä rauhassa ja nautin aikuisen todellisuudesta. Tuimassa ja kuumassa tuulessa, 44 asteen lämmössä, paksulla suolakuorella kävellessä olo oli kuin suurella seikkailijalla. Siis jos ollaan ihan hiljaa mukana kulkevasta tietokoneesta, internetistä, gps:stä, ilmastoidusta autosta ja -hotellihuoneesta...

Kaikille aisteille

Las Vegas, NV. Vaikka Las Vegas on New Yorkin ohella ollut varsin hyvin esillä televisiossa, elokuvissa ja jopa kirjallisuudessa, yllättää se ensikertalaisen. Kaupunkia halkovan mottoritien vierellä kulkee Las Vegas Bulevard jättikasinoineen. Vaikka näky on suuruudessaan ja mauttomuudessaan huikaiseva, todellisuus paljastuu vasta illalla.

Las Vegasin valot loistavat yöllä jopa 50 kilometrin päähän. Syy ei ole pelkästään suuren kaupungin vaan kasinohotellien loputon kilpailu näyttävyydestä tekee osansa. Toinen toistaan innovatiivisemmät valotaideteokset ja -mainokset heijastuvat hotellien lasisista seinistä. Jokainen esiintyvä artisti on valomainoksensa ansainnut.

Kaupunki on myös yksi lämpimimpiä paikkoja koko maailmassa. Päivälämpötilat nyt syyskuun lopussa ovat olleet 40 asteen paikkailla. Illalla lämpö putoaa miellyttävään 30 asteeseen jota lämmin tuuli ei viilennä. Viimeinen elementti on meteli. Ääni kilpailee tasaveroisesti valojen kanssa lompakon haltijan huomiosta. Kakofonia pelisaleissa on hetkittäin sietämätöntä, ulkona vain hieman maltillisempaa.

Kun nuo kolme asiaa yhdistetään kaikkiin maailman kulttuureihin, rakennustyyleihin, keittiöihin, tuoksuihin ja ihmisiin, kaaos on valmis. Häikäistynyt ihminen tekee sen minkä voi. Antaa pois rahansa ja poistuu vaivihkaa, vain tullakseen taas uudelleen.

Kaikkea kanssa

Las Vegas. Matka Las Vegasiin on täynnä itsestäänselvyyksiä ja yllätyksiä. Reilu kuusi tuntia autossa sujui nopeasti, taivasteltavaa riitti. Kunhan vain muistaa välttää moottoriteitä.

On varsin itsestään selvää, että ilma on kuuma, todella kuuma. Tämän matkan ennätyslämpötila oli 44 astetta. Ei ole varsinainen yllätys myöskään, että tiet ovat suoriaja mutkia vähän. Kahdenkymmenen mailin suora ei ole harvinaisuus.

Yllätyksien puolelle voi laskea aavikolla asuvat kilpikonnat, puu jossa roikkuu satoja kenkäpareja, Helsingin kokoinen suolajärvi puhumattakaan suolajärven takana järjestetystä armeijan kovapanosammunnasta.

Terminaattori

Joshua Tree, California. Kaupunkien, ihmisten ja niiden yhdistelmän aiheuttamaa ahdistusta kannattaa paeta sinne, missä ei ole ihmisiä. Niin eikä kaupunkejakaan. Suuntana siis San Diegosta koilliseen sijaitseva Joshua Tree National Park.

Kalifornian kuvernöörin (Iso Arska) toiveista huolimatta, osavaltion luonnonpuistot toimivat yhä ja vielä hienosti. Rikkaan osavaltion budjettivajetta yritetään tekohengittää leikkauksilla jotka koskevat puistoihin. Toistaiseksi olosuhteet ja palvelut ovat olleet kaikissa käymissämme loistavat, luonnon ainutkertaisuuden lisäksi. Joshua Tree National Park ei tee siinä poikkeusta.

Joshua-puu on sangen outo kasvi. Se kasvaa yhdessä maailman kuumimmista alueista. Sen kasvualuetta reunustaa erämaa jossa lämpötila on suurimman osaa vuotta yli 40 astetta. Joshua puu on hakeutunut hieman viileämmille ylängöille. Lämpöä sielläkin riittää silti yli 30 astetta.

Piikikkäitten puiden ympärillä on okran värisiä, kiviröykkiömäisiä ... kiviröykkiöitä. Paikka olisi ilman puita kuin pommin jäljiltä. Nyt yhdistelmä on vähintäänkin jännittävä. Kun siihen vielä lisää vaikituiset asukkaat, kalkkarokäärmeet, tarantellat, skorppionit sekä puumat, hurmostila on lähellä. Näpit irti luonnosta kuvernööri!

Freedomfries

San Diego, CA. Länsirannikon viimeinen iso kaupunki ennen Meksikoa. Vajaan kahden miljoonan asukkaan San Diego on kokoonsa nähden täynnä moottoriteitä. Kaupungissa on myös todella paljon hiekkarantoja, hotelleja ja turisteja. Eteläinen meri-ilmasto näyttäisi olevan sovelias huvituksille.

Kaupungin suurin huvittaja ja yksi suurimmista matkailuyrityksistä on Seaworld. Meriteemainen huvipuisto alkaa Töölön kokoisella parkkipaikalla. Alkusyksystä voi pysäköidä miltei minne vain, niin ohi amerikkalaisten lomakausi on.

Ahnaasti portista otetaan sisään kaikki maksavat asiakkaat sekä maksamattomat sotilaat perheineen. Isänmaallisuuteen on helppo törmätä puistossa. Amerikan itsenäisyyttä ulkomailla puolustavia ylistetään julisteissa sekä esityksissä.

Isänmaallisuus ei saa ehkä mittaistaan vastakaikua kun katsoo ympärilleen. Puiston vieraista reilusti yli puolet on murtaen englantia puhuvia aasialaisia. Usea näyttäisi olevan kotoisin juuri sieltä missä itsenäisyyttä ja vapautta on puolustettu: Aasiasta, Lähi-Idästä sekä Etelä-Amerikasta.

Ei kannata mennä

Los Angeles, CA. "Kiertäkää LA kaukaa" sanoi amerikkalainen kollega aikoinaan. Samansuuntaisia ohjeita olen saanut useilta muiltakin. En uskonut, enkä totellut.

Vajaa viikko kaupungissa, eteenkin näin suuressa, on aivan liian lyhyt aika. Tuossa ajassa ei opi tuntemaan kunnolla edes kaupunginosaa, ehkä korttelin pari. Aika on liian lyhyt miltei mihin vain. Uteliaisuuden voi herättää nopeastikin. Sen Los Angeles teki.

Kaupunki on täynnä ärsykkeitä aisteille. Lukemattomat vuorenrinteet ja mahtavat näkymät niiltä. Mitätön kaupunkisuunnittelu ja toinen toistaan villimmät rakennukset. Poliisi- ja paloautot sekä konnia jahtaavat helikopterit. Kaikkien maailman kansojen keittiöt. Hälläväliä-asenne. Köyhät ja rikkaat. Keltaiseksi palanut nurmikko ja vehreät palmut. Tänne täytyy tulla uudelleen, pari korttelia lisää.

Pelon yhteiskunta

Los Angeles, CA. Jos New York City on rikkauden pääkaupunki maailmassa on Los Angeles sen esikaupunki. Losin voisi nimetä myös menestyneiden julkkisten pääkaupungiksi.

Suurin osa LA:ta on kuitenkin varsin köyhää. Siellä missä katuja ei siivota, ei siivota myöskään kodittomia kaduilta. Alkoholista ja huumeista sekaiset ihmiset huomaa viimeistään hämärän tullen. Huuruinen ja kemiallinen todellisuus on kodittoman turva. Ei pelota niin paljon.

Miltä näyttää sitten niillä kaduilla joita sivotaan? Bel Airissa utelias näkee paljon jykeviä rautaportteja ja aseilla uhkaavia suojelufirmojen kylttejä. Maisema on kaunis ja rauhallinen, mutta pelko haisee täälläkin. Kuten se Amerikassa kovin usein tekee.

Portit eivät pidä pelkoa loitolla. Myös porttien sisäpuolella turrutetaan pelkoa kemiallisesti. Rikkaiden ja menestyneiden alueilla yliannostus on surullisen yleinen kuolinsyy. Pakko käydä Michael Jacksonin viimeisen maallisen portin luona. Siinä vieressä, vehreässä lehvästössä, kyltti uhkaa meitä aseellisella väliintulolla. Uhatkoon, en suostu pelkäämään.

Jotain muuta

Los Angeles, CA. LA on litteä. Suurin osa taloista on kaksikerroksisia, toki korkeampiakin on, jopa pilvenpiirtäjiä. LA on laaja. Kaupunki on kapeimmallaan 30 kilometriä, leveimmillään yli 100 kilometriä. Täysin käänteistä New York Citylle.

Los Angelesin ikonisin alue on Hollywood, NYC:n Manhattan. Hollywoodissa tehdään elokuvia, Manhattanilla rahaa. OK, elokuvastudiot eivät sijaitse Hollywoodissa, ei Manhattanillakaan kauheasti rahaa tehdä, enää.

Hollywood Bulevard on kuin Broadway. Tosin kun Broadwayllä tuijotetaan ylöspäin pilvenpiirtäjiä, Hollywood Bulevardilla tuijotellaan alas katuun. Jalkakäytävä kun on tähditetty mailin pituisella Walk Of Famella, päättyen Grauman's Chinese Theatren edustalle. Kiinalaisen teatterin edustalla on epämääräisen muotoisia sementtilaattoja. Laattojen kirjoitukset sekä käsien ja jalkojen painallukset nöyristävät turistin lopulta kumaraan. Jotain ihan muuta kuin NYC

Tahmea tunneli

Los Angeles, CA. Yksi varsin amerikkalainen ilmiö on purukumiseinä. Purukumihan muuttuu ongelmajätteeksi varsin nopeasti, vartissa viimeistään. Kun haluat päästä Hubbabubbastasi eroon, roskista ei ole koskaan lähellä. Heittääkö vaivihkaa maahan? Ei toki siihenhän saattaa itse astua.

Amerikassa asia ratkaistaan tökkäämällä Stimorol seinään. Purukumiseiniä on ainakin kolmessa paikassa Yhdysvalloissa. Seattlessa, San Luis Obispossa ja Minneapolisissa. San Luis Obispo on tiettävästi vanhin niistä. Käytäntö alkoi jo kuusikymmentäluvulla.

Kapean kujan seinät ovat miltei täysin kuorrutetut värikkäillä purukumeilla. Purukumimassaa riittää reiluun kolmeen metriin, muutamat sankarit ovat purkkansa niitanneet reiluun neljään metriin. Esanssinen tuoksu on miltei väkivaltaisen voimakas. Kaikki olemassaolevat värit huutavat läsnäoloaan. Olo tunnelissa on huumaava ja epämiellyttävä samaan aikaan.

Hullun hommaa

Los Angeles, CA. Big Surin vaikuttavin anti on ehdottomasti San Simeonissa sijaitseva Hearst Castle. Viime vuosisadan alkupuolla vaikuttaneen mediamogulin rakennuttama linna vuoren huipulla. Linnasta voi käyttää vain superlatiiveja. Se on merkittävä kuva ajasta, rikkaudesta, sivistyksestä, sivistymättömyydestä, suuruudenhulluudesta. Linna on kasattu Euroopasta ostetuista luostareista, kansallisista aarteista jopa hautakivistä. Hearstin mielenterveyttä voi hyvällä syyllä epäillä.

Castle tai Ranch, kuten Hearst halusi sitä kutsuttavan, on museo johon ei voi omaehtoisesti tutustua. Valittavana on eri laajuisia opastettuja kierroksia sekä erityinen iltakierros. Iltakierroksen koukku ei ole vain mahtava auringonlasku ja huikeat näkymät ilta-auringon viime rippeissä. Linnaan on myös haalittu paikallisia harrastajanäyttelijöitä esittämään Hearstin vieraita vuosisadan alusta.

Hyvä ajatus, mutta väärä opas voi pilata paljon. Iltaryhmän nuori opas sai omalla suorituksellaan kyynisen europpalaisen ärisemään. Kritiikittä hautaryöstöjen saaliita suitsuttanut neiti hoippui hyperventilaation partaalla onnesta saadessaan olla lähellä kaikkea suuruutta. Puolentoista tunnin taivastelun jälkeen olin jo unohtanut amatöörinäyttelijät ja kaiken kauniin ja suuren. Mielessä jyskytti ajatus: onko Hearstin hulluus tarttuvaa lajia? Jonkin tartunnan opas oli selvästi saanut.

Big Sur

Los Angeles, CA. Big Surin maineikas ranta ja sen viertä seuraava tie pitäisi muuttaa yksisuuntaiseksi. Suunta pitäisi olla etelästä pohjoiseen. Pohjois-Kalifornian jylhien ja käsittämättömän kapeiden teiden sekä niitä vierustavien pudotusten rinnalla Big Sur vaikuttaa miedolta, ja leppoisalta maisemakieputtelulta. Itse asiassa koko länsirannikko pitäisi matkata etelästä pohjoiseen. Tuohon suuntaan onnellista, tai onnetonta huokailua voisi harrastaa koko rannikon.

Jotta en tavattoman paljon ärsyttäisi ystäviäni, on totuuden nimessä todettava, että Big Sur on mahtava ja mieleenpainuva kokemus. Maisemat ovat mieltäylentäviä ja niitä on tarjolla paljon. On mistä nauttia, paitsi jos matkustaa kiharaista väylää pimeällä, kuten eräs ystäväni ajautui tekemään.

Karun rannikon ilopillereitä ovat muutamat hiekkarantapoukamat, joihin surffaajat matkustavat. Kleinbusit ovat korvautuneet amerikkalaisilla pakettiautoilla, mutta auton väritys ja surffilauta katolla kertovat kyllä kaiken.

Lupauksia, lupauksia

Pfeiffer Big Sur state park, CA. Montereystä etelään mentäessä ensimmäinen atrappi on 17 Mile Drive. Alue osoittautuu kolmen golfkerhon yhteisomisteiseksi maaksi. Kenttien laitaa, rantaa, kulkee tie erilaisten rantanäkymien läpi. Pohjoisesta tulleena nähtävyydet tuntuvat varsin laimeilta.

17 Mile Drive onkin lupauksia ja pettymyksiä tulvillaan. Jos näköalapaikan nimi on Point Joe, ei tyrskyjen välissä ole Joe vaan karua kalliota. Entäs sitten jos katsoo kohdasta Bird Rock. Onko siellä lintuja? Ei ole vaan oravia, tuhottomasti oravia. The Lone Cypress -yksinäinen sypressi muiden sypressien ympäröimänä. Huh-uh.

Viimeinen riemastus irtosi kun löytyi paikka Cypress Point Lookout. Ei niinkään sen takia, että haluaisi tarkailla sypressejä - niitä kun on joka paikassa. Esitteessä (jonka sai kun maksoi 10 dollarin pääsymaksun) mainitaan paikka hyväksi hylkeiden bongaukselle. Ja kyllä, kaukana horisontissa kaksi pientä päätä erottuu merilevien joukosta, vai ovatko ne päitä. Onneksi ökyrikkailla maanomistajilla riittää tyylitajua. Huomaan kauempana ulapalla maisemasta poikkeavan vesisuihkun. Ilmastointiteipillä korjatun monsterilinssillä asian saa todennettua. Kaksi valasta viettää laatuaikaa. Minä myös!

Veden sisällä

Monterey, CA. Pikainen piipahdus Monterey Bayn pohjoisnurkkaan Santa Cruziin jysäyttää ylevän olon aika matalaksi. Kesäkaupunki, jonka ainoa tehtävä on nyhtää turisteilta rahat pois. Paikallinen ranta tivoli olisi voinut tilannetta vähän piristää, mutta näin syksyisin se toimii vain viikonloppuina. Hinteläksi jäivät ilonaiheet.

Pikaisesti siis lahden eteläpuolelle Montereyhin. Paikka on tunnettu kaikenlaisista kulttuuririennoista ja miljonääreistä. Osansa Monterey nappaa myös John Steinbeckin maineesta, kirjailija kun syntyi nurkan takana Salinasissa ja kirjoitti vielä Montereyhin sijoittuvan kirjan Cannery Row (Hyvien ihmisten juhla). Kaupan päälle kaupunki on kaunis, vesi kirkasta ja ruoka hyvää.

Luulisi matkaajan olevan tyytyväinen. Lopullinen sokeri turistin mieleen tulee Monterey Aquariumissa. Akvaario on todella suurella rahalla sekä hyvällä maulla ja asiantuntemuksella toteutettu. Se esittelee samalla paikallista pakkaamoteollisuutta, meren eläjiä, lintuja ja jopa vettä sekä sen liikeitä. Merta ja sen eläviä katsotaan kaikista eri suunnista. Aika paketti. Aikaa akvaarioon kannattaakin varata ainakin puoli päivää. Hyvää ei kannata hosua. Nyt hitaasti kohti Big Suria!

Ansell, Into Konrad ja minä

Santa Cruz, CA. San Franciscossa vietettyjen laatupäivien jälkeen on kevyt olo jatkaa eteenpäin, tai vaikka sivulle. Suuntana Yosemite. Kansallispuistoon pääsee San Franciscosta ruuhkattomilla teillä noin neljässä tunnissa, ruuhkaisilla ehkä kuudessa. Matkaa voi pitkittää lisää kulkemalla orastavan Sierra Nevadan vuoriston pikkukylien kautta.Yosemiten lähestymisen näkee maisemien lisäksi auton lämpömittarista, lämpötila laskee nopeasti kymmenisen astetta.

Yosemite Village, laakson pohjalla, on outo sikermä amerikkalaista luonnon jylhyyttä ja kaupallisuutta. Laaksosta löytyy mökkejä, telttoja, telttamökkejä ja tietystikin järkyttävällä tavalla ylihinnoiteltu supermarket. Maisemat ovat huikeimmat tähänastisesta matkasta.

Majoittuminen telttamökkiin on kallista, mutta miellyttävää. Mökki on kuin pieni talo, siinä on kevyt puukehikko ja seinät sekä katto kankaasta. Makuupussi on muutama-asteisessa yössä ehdottomuus. Mökin varustukseen kuuluu kattolamppu sekä karhuvarma metallilaatikko ruoille. Karhuista sekä niiden ruoanhimosta varoitetaan kyltein ja elokuvin siellä täällä. Yöllisen vessakäynnin paluumatkalla karhuvaara todentui kun leppoisasti eteenpäin jolkotteleva otso vilahti editseni muutaman metrin päästä. Pakitin rauhallisesti takaisin wc/suihkurakennuksen kuistille ja odottelin muutaman minuutin ennen paluuta mökille. Sen tontilla olin.

Vaikuttavasta karhutapaamisesta huolimatta mieleenpainuvin kokemus Yosemitesta tuli vasta seuraavana päivänä, laaksosta poistumisen jälkeen. Reilun tunnin ajomatkan päässä, 2200 metrin korkeudessa on Glacier Point. Häikäisevän kirkkaassa valossa Yosemiten laakso ja sen ympärillä oleva vuoristo salpaa hengityksen. Edessä olevaan maalaukseen kävelisi ellei kaiteen takana olisi yli kilometrin suoraa pudotusta. Glacier pointin ovat löytäneet myös lukemattomat taiteilijat, myös Ansell Adams ja I.K. Inha. Tällainen paikka saa kaipaamaan isoa palkkikameraa ja hidasta filmiä. Harrasta ja ylevää.

Hippi on kuollut

San Francisco, CA. Nähtävyyksien etsiminen ja katsominen San Franciscossa voi törmätä luonnolliseen esteeseen, sumuun. Bay Arealla jolkottelee suuria pilvimassoja hitaasti ja päämäärättömästi. Golden Gate Bridgen kuvaaminen ilman pilviverhoa vaatii joko tuuria tai pitkäjänteisyyttä. Twin Peaksien näköalapaikoille löytäminen voi olla vaikeata ja sieltä kaupungin näkeminen mahdotonta kun seisot paksussa pilvimassassa ja näkyvyys on korkeintaan kolme metriä.

Pilvien takia kannattaa siirtyä alaspäin, etsimään elämyksiä sieltä mistä niitä voi tarkkailla. Castron värikkyyden ja monimuotoisuuden innoittamana voi päätyä Height-Asburyn hippialueelle. Historiallisten nurkkien tutustumisen pahin este on autoilevalle turistille parkkipaikka. Jokaisella hipillä kun tuntuu olevan uudenkarhea auto pysäköitynä kadun laidalle tai ainakin autotalli, jonka eteen ei sovi pysäköidä.

Katuvilinästä on vaikea löytää hippejä kaikkien kaduttomien, humalaisten eliittikakaroiden tai turistien joukosta. Heightiä kävellessä käykin mielessä, ovatko hipeistä jääneet jäljelle vain värikkäät ikkunasomisteet kaupoissa. Valomainokset julistavat rinnakkain piippuja ja käteisautomaattia. Onneksi kadun yllä roikkuu Richard Avedonin valokuvanäyttelyn juliste. Julisteessa Janis Joplin, hippivainaa, nauraa tälle touhulle, tai sitten ihan omaksi ilokseen.

Merestä mereen

San Francisco, CA. Fishermans Wharf on San Franciscon varsinainen turistirysä. Pier 39:lle on rakennettu kymmeniä kauppoja, ravintoloita ja muita huvituksia sisältävä rahasampo. Laituri jatkuu rannasta toista sataa metriä ja sen ympärille on pysäköity tolkuttomasti purjeveneitä, suuria matkustaja-aluksia ja pikaveneitä.

Meri tuntuu olevan Kalifornialainen harrastus. San Franciscon lahdella pyörii jatkuvasti, kelistä riippumatta, lukemattomia purjeveneitä. Rannan tuntumassa harjoittelevat pitkänmatkan uimarit. Kaupungin ulkopuolella surffataan ja eletään rannoilla. Merellistä ruokaa on tarjolla.

Pier 39:n länsilaidalla, tai sen ulkopuolelta, löytyy miellyttävin merellisyys. Satapäinen lauma merileijonia pötköttelemässä kaupungin niille rakentamilla lautoilla. Otukset nukkuvat toinen toistensa päällä ja poikittain. Joku tulee uintireissulta, joku lähtee juuri. Muutamat kränäävät nukkumajärjestyksestä uhkaavan kuuloisesti ja sovun tultua nukahtavat toinen toistensa kainaloihin. Kai niillä on sellainen?

Puolet Amerikkaa

San Francisco. Ca. Vihdoinkin San Franciscossa. Kaupunki on ollut mielessäni ihan pienestä lähtien. Pieni mieli oli muodostanut maailmankuvansa elokuvista: Tarzaneista sai tiedon Afikkasta ja Amerikassa oli New York sekä San Francisco. Nyt edessä on sitten se toinen, vielä näkemätön, puolikas Amerikkaa.

Voimakkaimpana ovat lapsuudesta jääneet mieleen San Franciscon jyrkät kadut. Takaa-ajo jos toinenkin on kipinät sinkoillen siellä ajettu. Toisin kuin yleensä lapsuusmuistojen kanssa, todellisuus on juuri niin huikea kuin sen oli kuvitellutkin. Ajaminen paikallisilla teillä miltei kumoaa painovoiman lait, niin jyrkkiä jotkut niistä ovat.

Ympäristön tarkkailuun sopii autoilua paremmin Cablecar. 1800-luvun lopulla käyttöön otettu versio raitiovaunusta kulkee äänekkäästi ja nykien mutta luotettavasti jyrkkiä mäkiä ylös ja alas. Kalliihkon hinnan (5 dollaria suuntaansa) kylkiäisenä saa esteettömät näkymät sekä erinomainen tuuletuksen. Mukavaa, mutta ei voita kävelyä.

Pilvessä

San Francisco. Ca. For Braggin jälkeen tuli varsin selväksi, missä osavaltiossa on. Biitsiä, vanhoja hippejä, baikkereita, tatskoja, valtameren tuoksua, merileijonien etäistä mylvimistä. Kuvittelen mielessäni menneiden aikojen easyraidereita ja pilvenveikkoja, mielen hissimusiikkina soi Jimi.

Ranta on ollut läsnä suurimman osan matkaa. Toistaiseksi se on ollut jylhä, kallioinen ja aika luoksepääsemätön. Nyt se kutsui luokseen. Aamulla laskuveden aikaan löytää hiekalta kaikenlaista itselleen uutta kasvia ja meren elävää. Hiekka on koskematon, ilman jälkiä kävelijöistä. Muutamassa minuutissa ranta täyttyi sumusta ja samalla tunnelma muuttui täysin. Jos sademetsissä olo oli kuin satukirjassa, tämä oli jatkoa sille. Kaikki kallioiden ääriviivat pehmenivät ja aurinko piirsi lähisaaren ylle värittömän sateenkaaren. Sumu sakenee, on kuin pilvessä. Vielä pitäisi löytää reitti takaisin.

Metsässä taas!

Fort Bragg, CA. Kalifornia! Muutos Oregonista Kaliforniaan tapahtuu tunnelissa. No, muutama sata metriä ennen tunnelia tarkistetaan, ettei autossa mukana ole hedelmiä tai siemeniä, mutta Little Pilot -vuoren alittavan tunnelin jälkeen maasto alkaa muuttua. Punapuiden läsnäolon aistii maili maililta paremmin.

Varsin pian sitä huomaa ajavansa jättimäisten puiden reunustamaa tietä. Nuo tolkuttoman vanhat puut (joissa punaista on vain sisällä) ovat kuin kunniavartiossa tien reunoilla, jotta me kiireiset voisimme hosua ohi.

Kaliforniassa on kiusallisen useita punapuualueita. Miltei kaikista niistä on tehty lentolehtinen, jossa kyseistä paikkaa mainostetaan juuri sinä paikkana joka pitää nähdä. Vaikka kuinka yrittää nähdä juuri ne paikat, mitä pitää nähdä, ei siitä oikein tule mitään. Ei ehdi, kun siis on kiire.

Mieleenpainuvimman näköinen alue on vanha valtatie 101, siis se mikä oli käytössä ennen nykyistä pikatietä. Tiellä on mittaisensa nimi: Avenue of the Giants. Reilu 30 mailia jättiläisten varjostamaa tietä. Tietä ei kuitenkaan kannata kiiruhtaa läpi. Metsään kannattaa mennä kiireettä kävelemään, jättää se hoppu hetkeksi. Syvä rauha ja hiljaisuus vaikuttaa mieleen. Taustalla humisee vienosti uuden pikatien vimma. Metsässä voi kuulla vain vanhan puisen oven narinan. Siltä kuulostaa kun tuhatvuotinen hujoppi oikoo raajojaan.

Humpuukia

Orich, CA. Hartauden ja syntisten leivonnaisten jälkeen suunta oli ylös ja alas. Näin ainakin oli suunnitelma. Cave Junctionionissa sijaitsevat Oregonin kuulut kallioluolat. No, on niitä muuallakin ja taitavat nekin olla kuuluja. Tunnin nousu jyrkkää ja kiharaista serpentiinitietä ylöspäin autolla ja toinen tunti alaspäin luolia jalkaisin. Kiukkuinen polviparkani yt-neuvotteli itsensä kiipeilypuuhista ja lopputuloksena oli vuoristomaisemien ihailu.

Aamulla edellisen päivän pettymys piti korvata polvea rasittamattomalla elämyksellä. Mielellään todella vaikuttavalla sellaisella. Apu löytyi varsin läheltä. Gold Hillissä sijaitsee The House of Mystery. Oregon Vortex tuttavallisemmin, niin ja maailman kuulu tämäkin.

Tässä kuulussa paikassa pyritään todistamaan fysiikan lakien ylösalaisin kääntäminen. Tai jotain sinnepäin. Ohjelmaan kuuluu kolme eksperimenttiä joilla koetetaan todistaa, että se mitä näet ei ole sitä mitä saat (vähän niin kuin tietokoneissa?). Ensiksi laitetaan kaksi ihmistä seisomaan vierekkäin ja katsotaan pituuseroja. Kun ihmiset vaihtavat paikkaa pituuseron pitäisi muuttua. Toisessa testissä on kyse vinosta talosta. Talo on niin pahasi kierossa, että kaikenlainen geometrinen havainnointi on mahdotonta (sukua Vekkulalle Linnamäellä?). Taas todistetaan, että pieni mies on vielä pinenempi kun vieressä seisova hujoppi seisookin toisella puolella. Viimeinen testi olikin sitten ihan sama kuin ... edellisetkin. Kuka on pienempi vasemmalla ja vielä pienempi oikealla.

Ei helkkari, tämähän on sitä samaa humpuukia, mitä myytiin pullotettuna kultaryntäyksen aikoina. Linimenttiä joka toimii vaivaan kuin vaivaan. Amerikka keksii, me ostamme.

Syntiä

Grants Pass, OR. Matka pienen Oregonin laidalta toiselle on yllättävän pitkä kun sen tekee rankassa satessa. Erityisen pitkä siitä tulee jos sen tekee Labor Day -viikonloppuna. Moottoritie oli täynnä ihmisiä, autoja ja vettä.

Etappi Portlandista Grants Passiin on tähänastisen matkan ankein ja tylsin. Sen ainoa valopilkku oli kuusikymmentäluvun porttola. Paikka on nykyisin vahvasti uskonnollisväritteinen leipomo / kahvila Heaven On Earth. Pakanana keskityin kuppilan makuihin varsin tarkasti. Tutustuminen kannatti. Omenan ja kurpitsan ympärillä pyörivä makumaailma oli syntisen hyvä. Pieni siunaus leivonnaisten jälkeen voisi olla hyvä idea. Auttaako se kohta tukkeutuviin verisuoniin? En tiedä, enkä välitä.

Kaikkea löytyy

Portland, OR. Useista suosituksista johtuen suuntana oli Portland, Oregon. Matka sinne kulki halki pienimpien teiden mitä Olympiciltä löytyy. GPS-laite oli kytkenyt päälle jonkinlaisen maisemareittimoodin ja kärrypolkuja sekä kylänraitteja oli kulkeminen. Aika mukavaa tuollainen, ei tosin kovin nopeata.

Myöhään illalla, Willamette joen ylityksen (ja osavaltion vaihtumisen) jälkeen, odotukset korkealla, Portlandiin. Välittömästi sillan jälkeen alkoi usean korttelin huojuva kännikalameri (pienpanimot?). Ilottomien huojujien jälkeen tulivat langanlaihat, tuijottavakatseiset knarkit (rock?). Katselmuksen täydensi polkupyöränsä kanssa kaatuneen miehen ja apuun rientäneen loputtomalta tuntuva valssi / mamba (painovoima?).

Kiehtovaa kuvamateriaalia, mutta väsymys ajamisesta oli kova. Ehkä seuraavana päivänä. Hieman kaupungin ulkopuolelta löytyi edullinen, mutta kohtuullisesti varustettu motelli. Varustuksen kruununa oli uima-allas pihalla. Seuraavana aamuna ajatus tarkemmasta Portlandin tutkimisesta tyrehtyi rankkasateeseen. Etelään, lämpimään!

Ikivihreitä

Seattlen välittömässä läheisyydessä, lautalla noin tunnin päässä, sijaitsee Olympic National Park. Puisto sijaitsee länsirannikolla juuri ennen Kanadaa. Yhdysvaltojen mantereen luoteisin nurkkaus on tuolla.

Washington joka kutsuu itseään nimellä "Evergreen State" on luonnonpuistossaan juuri tuota. Luonnon runsaus ja vihreys on silmiinpistävää. Korkeahkot vuoret ovat lehtipuukuorrutuksessaan vaikuttavan näköisiä. Varsinkin solan pohjalta niinä katsoen.

Vaikuttavinta kuitenkin ovat alueen sademetsät. Alueen pohjoispuolella sijaitsevat Sol Duc -sademetsä on runsaudessaan huikaiseva. Kasvustoa on lukemattomissa kerroksissa ja tunnelma metsässä on tarunomainen. Vihreys ja vehreys ovat rinnakkain maatuvien jättipuiden runkojen kanssa. Siellä täällä puiden lehvästö päästää valoa alas asti saniastuppaisiin joiden välistä polut kulkevat. Ilma on täynnä hienon hienoa kosteutta ja on hiljaista. Tunnelma on pyhä.

Naula päässä

Pitkä matka alkoi vaatia veroaa vasta seuraavana päivänä. Kroppa huusi Hoosiannaa alkuunsa sangen huomaamattomasti, hiljaa ja mieltei vireessä pysyen. Vasta iltapäivällä alkoivat tuntemukset olla epämiellyttäviä. Iltaa kohden kooma kehittyi aika syväksi.

Koomasta huolimatta omat asiani olivat varsin hyvin mallillaan kuin Ye Olde Curiosity Shopin muumioituneilla vainajilla sekä kutistetuilla pääkalloilla. Sata vuotta täyttänyt kauppa sijaitsee Seattlen rannassa ja krääsämyynnin lisäksi on jonkilainen äärimmäisyyksien ja outouksien museo. Muumioineen krääsineen varsin mukava paikka.

Vähän matematiikkaa

Kuten freelancerin tavaksi on tullut, heräsin kuudelta lukemaan päivän lehteä digitaalisesti. Mitenköhän huomenna? Amerikan länsirannikon aika laahaa Suomen aikaa perässä kymmenen tuntia. Huomisaamun lehteni luen siis kahdeksalta illalla, paikallista aikaa.

Kahdelta iltapäivällä lähtee yhdeksän tunnin lento New Yorkiin. JFK:lla neljän tunnin vaihto seuraavaan koneeseen. Saapuminen Seattleen kuusi tuntia myöhemmin. Sitten vielä tulli- ja laukkumuodollisuuksia sekä köröttely taksilla hotellille. Voilá, reilun parinkymmenen tunnin matkaamisen jälkeen perillä.

Blogin aloitus

Tämän blogin julkaiseminen on ollut mielessä kauan. Ei kuitenkaan läheskään niin kauaa kuin tämän matka. Ihan kohta – kolmen kuukauden kuluttua kumpikin on totta. Elokuun viimeisenä päivänä lähdemme Affen kanssa mittaamaan Yhdysvaltoja.

Matkasuunnitelma, niinkuin sitä nyt on mietitty, on: Helsinki – New York, NY – Seattle, WA – San Francisco, CA – Los Angeles, CA – Las Vegas, NV – Navaho Nation (sijaitsee neljän osavaltion alueella) – Dallas, TX – Houston, TX – New Orleans, LA – Memphis, TN – Miami, FL – Key West, FL – Wilmington, NC – Washington, DC – Philadelphia, PA – New York, NY.

Se reitti mikä tulee totetumaan on varmaan monelta osin eri kuin ennakkoon mietitty. Blogimerkinnöistä se tulee selviämään.

Blogista tulee varsin kuvapainotteinen ja päivitystahti tulee olemaan satunnainen. Silti kannattaa pistäytyä katsomassa.