Armas murhe

New York, NY. Vihdoin kotona! En tiedä mikä ja milloin on aivoissani muljahtanut kun suhtaudun yhteen kaupunkiin kaikista mahdollisista näin suurella kaipauksella. Paikkaan joka ei ole ollenkaan murheeton ja joka on täynnä kummallisuuksia. Kotiin oli kiva tulla. Olin sitä kaivannut.

Aikaisemmista visiiteistä poiketen ja matkan luonteesta johtuen hallussa on nyt auto. NYC:ssä tuiki tarpeeton ja usein varsin hankala kapistus. Suurikin kaupunki saadaan tukkoon autoilla, niin tämäkin. Metro on kaupunkilaisen kulkuväline.

Suurin autoilijan riesa ovat pysäköintijärjestelyt. Paikallisetkaan eivät aina tunnu niitä ymmärtävän. Pitää ottaa huomioon lukuisat opastekyltit, palopostit, autotallit, kirkot, kadunpuhdistuspäivät ja pysäköintiautomaatit. Kinkkisintä on se, että kaikki pysäköintimääräykset vaihtuvat kortteleittain. Jokainen uusi kortteli on uusi haaste.

Aito asia

Philadelphia, PA. Tarkkana pitää olla, myös valtion perustamispuuhissa. Ehkä myös matkustamisessakin. Edellisen päivän sähläily jatkui jo toista päivää. Tarkoitus oli siis löytää Yhdysvaltojen perustamisasiakirja Philadelphiasta. Ei Washingtonista, missä se sijaitsee.

Yhdysvallat todellakin perustettiin Philadelphiassa, paperityötä myöten. Jäljellä tuosta työstä on museoitu pihapiiri taloineen. Kaupunki päästää kiinnostuneen mieluusti tutustumaan tuohon merkittävään ympäristöön.

Ilmaiset liput ja varsin pienet turvatoimet haiskahtavat. Liian helppoa. Väkevä-äänisen oppaan ennakkopuheessa paljastuu syy. Yhtä tuolia lukuunottamatta paikan kalusteet ovat vanhoja mutteivät alkuperäisiä - kirppareilta haalittuja. Taloista on uudellenrakennettu leijonanosa. Mitenköhän vitriineissä olevat vanhat sopimusluonnokset? Minkähän maan ylijäämää ne ovat?

Kiireessä tehty

Lancaster, PA. Toisinaan asiat ovat hukassa. Isotkin asiat. Päivän tehtävänä oli siirtyä Washingtonista Philadelphiaan ja matkalla löytää Harrisburgin epäonninen ydinvoimala sekä Amish-ihmiset. Kyse ei ollut mistään nuppineuloista eikä nappikaupasta.

Laiskottelu ennakkosuunnittelussa ja myöhäinen ajankohta johti siihen, ettei mahtavaa sähköntuotantolaistosta löytynyt hurmaavasta kaupungista. Ei löytynyt ihan liepeiltäkään. Ei löytynyt ollenkaan. Ruuhka-aikana voi löytää korkeintaan tien töistä kotiin. Albaquerquen atomivoimamuseostakaan ei tajunnut ostaa geiger-mittaria.

Amishit ovat pienempiä kuin voimala, mutta runsaslukuisempia. Valitettavasti hämärä laskeutui Lancasterin pikkukaupunkiin samalla kuin se laskeutui muuallekin Yhdysvaltoihin. Pimeässä pirteät ja energiset Amishit olivat hitaalle kameralle aivan liian haastava tehtävä. Mallikkaasti kennolle tallentui vain lehmä. Voiko sanoa Amish-lehmä?

Vietnam revisited

Washington, DC. Olen joskus sanonut olleeni sota-ajan lapsi. Elämäni kahdeksaa ensimmäistä vuotta varjosti kaukana sodittu Vietnamin sota. Silloisessa poliittisesti tiedostavassa Suomessa tuolle kaukaiselle sodalle syntyi suuri painoarvo. Vietnamin sota, kylmä sota ja Euroopan terrorismi tekivät minusta sota-ajan lapsen. Omassa mielessäni.

Washingtonin kaupunki on yhdistelmä valtaa, rahaa sekä menneisyyttä. Valoisaan aikaan kadulla vilisee paljon hyvin puketuneita ihmisiä. Kaikilla kiire ja missio, asema ja fokus. Pukumiesten ja -naisten allot vyöryvät vanhojen ja arvokkaiden talojen välissä. Kaupunki on myös tulvillaan kaikenlaisia muistomerkkejä. Kuuluisien valtiomiesten, osavaltioiden ja menneiden sotien.

Yksi vaikuttavimmista on Vietnamin sodan kaatuneiden muistomerkki. Maahan upotetut marmoripaadet, joihin on kaiverrettu sodassa kaatuneiden 58 159 sotilaan nimet. Vaikka omaisten välitön suru ja paikan hartaus hiljentää, käy myös mielessä ajatus millaisella paadella Vietnamissa muistetaan niitä sodan 2,5 miljoonaa kaatunutta sotilasta ja siviiliä. Riittääkö siihen marmoria?

Ooh ja aah

Wilmington, NC. Itärannikolle leimallista on historia. Kun vertaa länsirannikkoon, kaikki sivilisaation merkit huutavat vanhuuttaan idässä. Länsirannikolla vanha talo on 1800-luvun loppupuolelta, idässä talo on rakennettu 1700-luvulla. Lännessä katuja koristaa muovi, idässä valurauta.

Yksi yhdistävä tekijä kuitenkin on, runsas luonto. Lännestä itään voi nauttia amerikkalaisen luonnon ihmeistä, niitä suuremmin etsimättä. Ainakin suomalaisen silmin katsottuna, jokaisen tienmutkan takana voi vaania seuraava ooh tai aah.

Kalliot, aavikot ja sademetsät sekä tyrskyävät valtameret ovat oma lukunsa. Niiden suuruutta ja monimuotoisuutta voisi taivastella varmasti loputtomiin. Suurempia yllätyksiä ovat kuitenkin järjestäneet villieläimet. Suhteellisen tavallinen näky on taivaalla liitävä haukkaparvi. Toisinaan kyse voi olla meri- tai kondorikotkasta. Orava yhdysvalloisa on kuin citykani Helsingissä. Vastaan voi lönkytellä karhu ja susi. Toinen luonnopuistossa öisellä vessamatkalla, toinen moottoritien laitaa. Puhumattakaan mahtavista, kymmensenttisistä monarkkiperhosista jotka saapuvat koristamaan itärannikon jo puhjennutta ruskaa.

Vastaantulijoiden kaistalta

Myrtle Beach, SC. 800 kilometriä päivässä. Ei paha kun ottaa huomioon pakolliset pysähdykset sekä maisemien taivastelut. Matkailu itärannikolla kärsii länsirannikon kuhnailusta. Aikaa tänne jäi vähemmän.

Matkalla Floridasta Georgian kautta South Carolinaan tulee vastaan toinen toistaan käsittämättömämpiä maisemia ja tienkäyttäjiä. Amerikkalaiset kulkevat pitkiäkin matkoja, ristiin rastiin. Maasto vaihtuu vuoristosta suohon ja aavikkoon. Välillä mennään tietä, välillä alla kulkee tie, välillä yllä neljä. Autot ja bensa ovat halpoja ja maa iso. Mukana kulkee kaikki tarpeellinen, autot ovat isoja.

Autolla voi kuljettaa ihan mitä vain. Amerikkalainen on varsin kekseliäs pakatessaan autoaan. Vastaan on tullut toki paljon klassisia asuntovaunuja ja veneitä. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin saada vastaansa auto jonka lavalla köllöttää kymmeniä ostoskärryjä. Tai miten olisi rekan nuppi (siis rekka ilman perävaunua) jonka päälle on pinottu neljä samanlaista rekan nuppia. Puhumattakaan omasta suosikista, autosta jonka päällä rötkötti lentokone.

Tauko

Ormond Beach, FL. Roadtrippailu voi käydä raskaaksi ajan myötä. Kun miltei joka päivä vaihtaa paikkakuntaa ja majoitusta, etsii ruokakaupan ja tutustuu nähtävyyksiin, kuvaa ja tallettaa kuvansa, tekemistä riittää pimeään iltaan. Sitten taas aamulla auton pakkaus, eteenpäin ja sama rumba uudestaan.

Pakollinen huilauspaussi tuli aiheelliseksi Floridassa. Syksystä kylmenevän Yhdysvaltojen miltei aina lämmin nurkkaus veti puoleensa. Osavaltion satojen mailien hiekkarantatarjonnasta valinta osui Ormond Beachiin. Daytona Beachin lähinaapuri eli selvästi sesonkinsa viime metrejä. Paikallinen moottoripyörätapahtuma täytti kaupungin majoituspaikat ja rannat vielä kerran ennen talvea.

Kuuden matkaviikon ensimmäinen auringonotto ja valtameriuiskentelu teki terää. Harley Davidsonien loputtomaan murinaan ja valtameren kohinaan ehti tottua. Nyt nahka punottaa hellänä ja energiaa riittää ainakin loppumatkaan. Loppu...? Ei kai vielä?

Lyhyesti

Tallahassee, FL. Ensikosketus Floridaan meni Tallahasseessa mahdottoman mönkään. Homeinen huone, erinomaisen tyly henkilökunta, kaikki kelvot kahvilat puomien tai aitojen takana. Ei siitä sen enempää.

Roadtripissä on hienoa se, että epämiellyttävät kokemukset voi aina jättää taakseen. Aina riittää tietä edessäpäin. Aina tulee uusi kylä, kaupunki, tienristeys. Aina uusi mahdollisuus löytää ja kokea. Unohtaakin.

Eteenpäin!

Vain pieni sade

Neljä vuotta hurrikaani Katrinan jälkeen New Orleans on miltei ennallaan. Turistit ovat palanneet ja talot korjattu paremmiksi kuin ennen. Kauppa käy ja musiikki soi. Pelot kaupungin kuolemasta olivat liioiteltuja. New Orleansia ei pyyhittykään pois kartalta.

Suloisen vanhan kaupungin ulkopuolelle jos uskaltaa katsomaan on totuus happaman toisenlainen. Kaupungin reunalla, merenpinnan alapuolella, Katrinassa tuhoutuneista taloista puolet on vielä asuttamattomia. Joka viides on todellisessa romahtamisen vaarassa. Köyhä, musta enemmistö asuu tuolla.

Muutaman tunnin sateen jälkeen laitakaupunki täyttyy suunnattomista lätäköistä. Niin suurista ja syvistä, että pelkää auton niihin sammuvan. Viemärijärjestelmää ei ilmeisesti ole tai se on täysin toimimaton. Ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta rakentaa patoja ja viemäreitä eikä korottaa maata ovat vaarassa pyyhkiytyä pois New Orleansin kartalta.

Asennetta!

Memphis, TN. Elvis on asia johon törmää Memphisissä jatkuvasti. Kaunis kaupunki, ystävälliset ja avoimet ihmiset sekä Yhdysvaltain ehkä pahimmat rikollisongelmat jäävät taustalle helposti. On kuin olisi vain yksi, kuningas.

Parasta Memphisissä on kuitenkin Sun levy-yhtiö. Tuolla levymerkillä ovat aloittaneet Elviksen lisäksi myös Carl Perkins, Johnny Cash, Jerry Lee Lewis ja B.B. King. Levy-yhtiöllä ja sen perustajalla Sam Phillipsillä oli merkittävä osansa rock-musiikin synnyssä.

Legendaarisen levy-yhtiön vielä legendaarisempaan studioon tutustumisesta puuttuu museomaisuus. Kaikki on ennallaan, epäjärjestys on autenttista. Kolhut ja lika peräisin ties kuinka kaukaa historiasta. Yhä toimivassa studiossa koskeakin saa. Sam Phillipsin alkuperäisen mikrofonin kanssa voi poseerata kuvissa, kunhan sen tekee asenteella.

Painajainen Elm Streetillä

Dallas, TX. Roadtripin suunnitteluvaiheessa oli muutamia pakollisia paikkoja. Sellaisia joissa käytäisiin vaikka väkisin. Dallasiin meno tuntui hetkittäin väkisin menolta. Pitkä ajomatka puuduttaa ja pimeässä vielä enemmän. Dallasiin kuitenkin piti mennä.

Miltei päivälleen neljä vuotta ennen syntymääni tapahtunut John F. Kennedyn salamurha on kutkuttanut mieltä. 60- ja 70-lukujen väkivaltainen ajanjakso jotenkin tuntui alkaneen tuosta. Nyt olisi se täydellinen mahdollisuus käydä murhapaikalla. Samalla antaa alitajunnalleen lisää mutusteltavaa.

Kaupunkiin tullessa Dealey Plaza ja Elm Street tupsahtivat kuin varkain eteen. Plaza oli pieni, mutta muuten juuri kuin sen olin ajatellut. Kirjavaraston talo löytyi myös. Talon kuudenteen kerrokseen, siihen mistä sala-ampuja iski, on perustettu John F. Kennedyn Museo. Museo ei ollut matkan arvoinen. Läsnäolo tapahtumapaikalla sitäkin arvokkaampaa. Mieli sai sitä mitä oli tullut hakemaankin. Varmuutta ja epävarmuutta. Mitä muuta Dallasissa oli? Ei aavistustakaan.

Little Boy ja Fat Man

Albuquerque, NM. Kahdesta pahasta pitää valita. The National Museum of Nuclear Science & History kuulostaa houkuttelevalta. American International Rattlesnake Museum on sekin kieltämättä mielenkiintoinen. Ydinaseissa on tenhoa enemmän. Sinne siis.

Ydinvoimamuseo toivottaa vieraansa tervetulleeksi varsin suorasukaisesti. Pihalla törröttävät laukaisuvalmiina kaksi ydinrakettia. Taitavat olla ytimettömiä, mutta viesti on selvä: täällä ei kainostella.

Museo ei todellakaan kainostele. Se opettaa tiedettä, taustoja ja syitä ydinpommin keksimiselle, pudottamiselle ja uusien valmistamiselle. Kainostelemattomuus löytää huippunsa Pearl Harbor -osaston jälkeen. Nurkan takaa paljastuvat Japaniin pudotettujen pommien kopiot ja niiden eteen sijoitettu mukava pehmustettu penkki. Mukavahan tuossa on massatuhoaseita ihailla. Vaikka pidempäänkin.

Lintu vai kala?

Petrified Forest, AZ Länsirannikolla oli lukemattomia taivastelun aiheita tarjota halukkaalle. Rannikolta poistuminen muutti tarjonnan niukemmaksi. Toisaalta paljon on myös tullut nähtyä. Hätkäyttääkö siis enää mikään. Amerikan ihmemaan maine on vaakalaudalla.

Eipäs olekaan, Petrified Forest takaa sen. Laakso on laaja ja sotkuinen. Se on sotkettu klapeilla, siis puuklapeilla. Niitä on sikin sokin ympäriinsä. Tarkemmin katsoen ne eivät ole puita, vaan puita lahjakkaasti imitoivia kiviä. Kivikunnan jäljittelijä oli kolme miljoonaa vuotta sitten ihan oikea puu, mutta tulviva laakso ja vulkaaninen tuhka muuttivat sen kiveksi.

Jotta amerikan ihme olisi täydellinen on alueella hirsitalo joka on rakennettu kyseisistä kivihaloista. Aikamoista showta? Ei, sen ovat rakentaneet intiaanit vuonna 900. Kyllä hiljaiseksi vetää. Seuraavaa yllätystä odotellessa.

Hiekkakivilinna

Canyon De Chelly, AZ. Intiaaneilla oli satoja vuosia sitten tapana rakentaa asuinsijansa kallionkoloihin, korkealle vuorenseinämään. Tapa kuulostaa järkevältä kun ajattelee turvallisuutta. Rakennukset valmistettiin hiekkakivisestä kalliosta louhituilla kivillä ja Adobe-harkoilla.

Rakennukset ovat kestäneet aikaa hyvin ja niitä löytyy useista paikoista ympäri Navajo Nationia. Uteliaan harmi on, ettei alueisiin pääse tutustumaan. Navajot ovat rajanneet omat pyhät alueensa turisteilta ja rakennukset sijaitsevat juuri noilla alueilla.

Canyon De Chellyssä tuohon sääntöön on poikkeus. Jos jaksaa kiivetä jyrkkää rinnettä alas kanjonin pohjalle, pääsee tutkailemaan varsin läheltä White House -raunioita. Puolentoista mailin patikoinnin jälkeen eteen ilmestyy korkealle kallionseinämään rakennettu nippu pieniä taloja, jotka ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin raunioksi. Ylöskiipeämisen puuskutuskaan ei himmennä komeata näkymää.

Kuva vuorista

Monument Valley, UT. Four Corners on neljän osavaltion (Arizona, Utah, Colorado ja New Mexico) alueella sijaitseva intiaanivaltio. Pääosin alueella asuu Navajoita, mutta myös Hopi-intiaanien oma valtio sijaitsee tuolla. Alue jonka intiaanit saivat pitää on isolta osaltaan hiekkaerämaata. Monument Valleyssä, Etelä Utahissa, aavikkomaiseman rikkovat hauskat kulmikkaat vuoret.

John Wayne oli valkokankaan lännensankari. Näytteli Wayne paljon muutakin, mutta tuo pölyisten aavikkojen lännenmies on jäänyt vahvasti ihmisten mieleen. Suurin osa juuri noista lännenelokuvista filmattiin Four Cornersin aavikoilla ja erityisesti Monument Valleyssä. Tuo maisema on yhä ennallaan. Näyttelijän voisi helposti kuvitella kävelevän kuvauspäivän jälkeen drinkkilasi kädessä hotellille.

Erityistä herkkua elokuvafriikki saa Olaf-myrskyltä. Meksikon luoteiskulmassa syntynyt myrsky jatkoi kulkuaan ja sai Utahin hiekkaerämaat sekaisin. Hiekkamyrskyn keskellä elokuvamaisemaan tutustuminen ei ole järkevää. Näkyvyys kun oli kolmen metrin luokkaa. Tunnelma oli kuitenkin lännenelokuvamainen, siristelevin silmin ja rahisevin hampain. Valokuvat utuisia ja tarunomaisia, vuorista ei ole nähtävissä mitään. Miten muuten Cowboyt puhdistivat korvansa hiekasta?

Postikortti

Tuba City, AR. Kuusi miljoonaa vuotta vanha Grand Canyon löydettiin eurooppalaisten toimesta 1540. Intiaanit olivat toki asuttaneet paikkaa jo sukupolvien ajan. García López de Cárdenasin löydön jälkeen ihmisten kiinnostus kanjonia kohtaan on kiihtynyt tasaiseen tahtiin tähän päivään asti. Siihen käy tutustumassa jopa viisi miljoonaa ihmistä vuodessa. Intiaanipolot ajettiin täältäkin pois.

Ikivanha geologinen muodostelma onkin kokonsa ja ainutlaatuisuutensa vuoksi takuuvarma myyntihitti. Mittasuhteet mykistävät. Näköalareitin laidalla, muutaman metrin päässä, alkaa kilometrin pudotus alaspäin. Jossain vieläkin alempana kulkee suuri Colorado joki, joka ylhäältä katsoen on häviävän ohut vana vettä. Lisää ihmeteltävää saa kun yrittää löytää horisontista kohtaa jossa kanjoni loppuisi. Sitä ei silmin voi havaita, muodostelmalla kun on pituutta 446 kilometriä.

Miten sitten kuvata jotain näin tuttua ja kuuluisaa? Väistää kliseetä ja yrittää löytää jotain uutta särmikästä. Ei nyt ainakaan auringonlaskua... Hitto, lipesin. Kaikki kliseet näyttävät postikortilta ja löytyvät muistikortilta.

Vapaus olla

Williams, AZ. Poistuminen Las Vegasista tuntui vajaan viikon jälkeen varsin tarpeelliselta, suorastaan pakolliselta. Kaikessa runsaudessaan kaupunki pakottaa vieraansa viihtymään tarkkaan suunnitellun mallin mukaan. Vapaus tehdä valintoja puuttui.

Matkalla kohti Grand Canyonia ei voi olla huomaamatta satoja moottoripyörällä liikkuvia matkaajia. Baikkeri on kulkupelillään jo tehnyt valinnan eikä varmastikaan tyydy valmiiseen. Vapaus valita mikä tahansa tie ajettavaksi, liitää asvaltin yllä, antaa auringon ruskettaa ja tuulen tuivertaa. Mahtavaa.

Havahduin ajatuksistani Rosie's Den -kuppilan pihalta, moottoritien laidalta. Ohi päristelevä pyöräletka matkaa kohti Hoover-patoa. Harley Davidsonien oma omituinen jyrinä jää hetkeksi kellumaan korviini, ennen kuin katoaa horisonttiin. Toisen vapautta myhäillessä on hyvä olla. Joskus vielä minäkin.